tiistai 12. helmikuuta 2013

Juoksu lapsuuteen

Vilja-Tuulia Huotarisen uuden runokokoelman jälkeen on vaikea tarttua mihinkään muuhun kirjaan. Siksi luin sen heti seuraavana iltana uudestaan. Seitsemän enoa on jotenkin niin täyteläinen ja jää mieleen muhimaan. Kirjassa juostaan syvälle lapsuuteen, maisemiin ja ihmisiin, tapahtumiin, joista ei pienenä ihan kaikkea tajunnut, mutta muistaa kyllä vähintään tunteet ja tunnelmat.

Nautin kirjan rytmistä. Pidin siitä, miten minut mars mars marssitettiin kuolleiden enojen kanssa pitkin metsiä, niittyjä ja rotkon reunoja. Pidin siitä, miten runon minä juttelee enojensa kanssa, tutkii lapsuudenkotia ja sukuaan. Ihailin, miten taidokkaasti kirjailija kuljettaa samassa runossa vierekkäin surua ja hihitystä. Ihailin herkkyyttä, jolla lapsen näkökulma sai tulla esille. Hilpeätä oli myös lukea pikkiriikkisistä, kimaltelevista miniöistä.

4 kommenttia:

  1. Enojen maisemaan tosiaan haluaa jäädä, palata, eksyä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Tämä on oiva kirja ottaa mukaan laiturinnokkaan. Kevyt kantaa, mutta riittää luettavaa.

      Poista
  2. Minäkin tykkäsin enoista mahdottoman paljon. Sellainen lukuelämys, joka jää pitkään mieleen muhimaan. Muhittelin sitä pari päivää ja luin enot uudestaan. Ehkä luen vielä kolmannenkin kerran, ennen kuin palautan kirjan kirjastoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kun kiva kuulla! Toivottavasti kirja saa vielä paaaljon lukijoita. Minä luulen, että enot on tavattava aina silloin tällöin uudelleen. Kirjan avulla alkaa muistaa asioita myös omasta menneisyydestään.

      Poista