sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Hiihtoko hanurista?

Ei ole. Tai no voihan se kyllä ollakin. Muistan lapsuuden hippohiihdot, kun yritin kiertää vaaleansinisillä puusuksillani kilpalatua. Sisko karjui vieressä: "Hiihdä! Hiihdä lujempaa!" Suksien pohjassa keikkui kymmenen sentin lumikerros ja nilkat naksuivat. Maaliin kun viimein pääsin, viimeisenä kai, poltin kieleni tätien antamassa ällömakeassa mehussa. Tarran sai palkinnoksi siitä lystistä.
Toinen muisto on kouluvuosilta. Oman koulun kilpailuissakin veren maku suussa lykittiin. Ylämäet olivat yhtä tuskaa. Lipsuu, lipsuu. Himohiihtäjä sivakoi ohitse. Alamäessä kynnettiin persauksella latu sileäksi. Loppuvaiheessa alkoi oksettaa, ja yritin ajatella jotain raikasta. Mieleen tuli vain mansikkahillo ja kermavaahto. Ei toiminut. 
Haluaisin, että lapseni ei saisi hiihdosta kammoa kisojen tai koulun takia. Hiihtäminen on suorastaan mahtavaa, jos siihen ei liity kilpailua ja lipsuvia tai lumipohjaisia suksia. Jos saisi vain aina hiihtää järven jäällä. Vain niin vähän tai paljon kuin haluaa. Jos mummolassa odottaisi makaronilaatikko ja laskiaispullat, niin kuin tänään. Silloinhan hiihtäminen on miltei nautinnollista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti