keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Eläköön harlekiinikirjallisuus!

Luen kirjaa Askartele koruja luonnon aarteista siksi, että ensi kesänä tiedän, miten voin hyödyntää kaikki poluilta löytämäni kivet ja kävyt. Syötäväksi kasvatetut opettaa minua arvostamaan syömääni ruokaa ja myös uhramaan ajatukseni sille, mitä työnnän suuhuni. Kun luen Etelänapaa etsimässä, minun ei ole pakko matkata itse ihan arktisimmille alueille ja toisaalta kirja saa minut tajuamaan, etten asukaan ihan napajäällä. Kirkkaalla liekillä pakottaa minut ajattelemaan kirjoitustyylejä, suomen kielen rakennetta, nuoren näkökulmaa. Kuinka kasvattaa bébé neuvoo, miten voin kasvattaa lapsiani pariisilaisittain.

On harmi, jos kirjasta syntyvä lukukokemus on joskus kielteinen siksi, ettei ymmärrä kirjan tyyliä tai tarkoitusta. (Sehän on samanlainen katastrofi, kuin jos lukisi jotakuta ihmisparkaa väärin.) Näin minulle meinasi käydä Anne Leinosen ja Miina Supisen Rautasydämen kanssa. Ajattelin ensimmäisten sivujen jälkeen, ettei taida maksaa vaivaa. Luin itse väärällä tavalla kelpo kirjaa. Onneksi tulin järkiini.

Nyt kaikki toijalalaiset, ja miksei muutkin, perheenemännät, jotka lähtevät ensi kesänä mökkiänsä kunnostamaan, ottakoot Rautasydämen mukaansa. Se sopii kuin nakutettu niihin tuokioihin, kun ei enää jaksa naputella kattolautaa tai viihdyttää jälkikasvua. Rautasydän kuuluu lukea isolla sammaleisella kivellä ypöyksin ja yhtäsoittoa. Pidin erityisesti siitä, että tässä Leinosen ja Supisen rikosharlekiinissä, rikollinenkin muistaa turvaseksin merkityksen seksiaktin siitä latistumatta. Toista oli silloin, kun pikkutyttönä luin salaa kaikki isosiskoni amerikanharlekiinit; niissä ei hyviksetkään ajatelleet seuraamuksia. Ajat ovat muuttuneet.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti