Missä menee raja?

Olipa kerran poika, joka kiipesi puuhun. Hän söi siellä luumuja ja heitteli niillä muita. Hänellä oli paha tapa huudella ärsyttäviä juttuja alhaalla raataville kavereilleen. Kaverit vähän hermostuivat ja ryhtyivät toimiin. Aluksi aikomus oli hyvä, mutta lopulta jälki ei ollut siistiä. Tapahtui kammottavia asioita, joihinkin teki kipeää ja uhreiltakaan ei vältytty. Oliko ja onko millään mitään merkitystä? Tätä teemaa käsittelee Janne Tellerin kirja Samantekevää (2013, Bazar). Se on julkaistu aiemmin nimellä Yhtään (2005).

Tellerin kirjassa on sama idea kuin William Goldingin Kärpästen herrassa (1960): Jos kukaan ei kasvata tai valvo meitä, meistä kasvaa villi-ihmisiä. Kärpästen herraa luki aikoinaan enemmän saarella tapahtuvana seikkailukertomuksena, kun taas Samantekevää tapahtuu koulun pihalla ja hylätyllä saharakennuksella. Arkiset miljöötkö vaikuttavat siihen, että lukukokemus on ahdistavampi? Kirjan nuoret löysivät toistensa heikot kohdat ja saivat satutettua toisiaan.

Missä kulkee sallitun ja kielletyn raja? Voiko toiselle tehdä mitä hyvänsä yhteisen edun nimissä? Näitä testaavat (kirjan) nuoret etsiessään merkitystä elämäänsä. Toivottavasti kirjan uusittu nimi tuo sille lisää niin nuoria kuin aikuisiakin lukijoita.

Suomentakaa äkkiä lisää Veronique Ovaldea...

...koska, sniiif, minä en todellakaan osaa ranskaa. Veronique Ovalden teoksia on suomeksi käännetty vasta yksi. Ja se yksi ainoa, Mitä tiedän Vera Candidasta, on i-has-tut-ta-va teos! Vaikka teoksessa käsitellään ikäviä aiheita, päällimmäiseksi jää mieleen Ovalden kaunis tyyli kirjoittaa. Arvostan myös pilviin tällaiset kirjat, joissa on lyhyitä lukuja.

En oikeastaan halua puhua novellin negatiivisista aiheista, esimerkiksi hyväksikäytöstä ja sukurutsasta. Kirjassa on sellaisiakin miehiä, jotka ovat sekaisin, täynnä itseään eivätkä ymmärrä mitään rakkaudesta.
Onneksi Ovalde on kirjoittanut teokseensa vastapainoksi Veran ja Itxagan rakkaustarinan.
Ovalde näyttää, että runnellussakin elämässä voi olla paljon hyvää ja arvokasta.

Muita toiveita:
- jatkuisipa sateeton ja lämmin syksy vielä kotvan
- olisipa paukkuja lähteä töiden jälkeen useammin eväs- taikka rantaretkelle.

Viimeinen lomapäivä

Nukun kymmeneen. Haukottelen. Venyttelen. Käyn suihkussa. Juon aamukahvin pitkän kaavan mukaan ulkona, kun kerran aurinko paistaa. Selailen Hesarin, luen pari minuuttinovellia. Mies siivoaa, poika siivoaa, tytär hoitaa vauvojaan. Minä mietin äidinkieltäni ja kaikkia muitakin maailman kieliä ja naureskelen jostakin netin syövereistä tulleelle tiedolle, että ayapanecon kaksi viimeistä kielenpuhujaa eivät suostu juttelemaan keskenään. He ovat miehiä.

Olen joskus kapinoinut loman loppumista pienesti kirjoittamalla pakastemarjojen etiketit väärin: musti  koita. Nyt tekisi mieli tehdä jotain isompaa. Yhden naisen lakko? Jos tekisi samoin kuin nuo kaksi miekkosta eikä puhuisi vaikka ensimmäiseen viikkoon yhtään mitään.

Vaaleanpunaisten lasien lävitse

En tiennyt ennen tätä kesää, miten kauniit kukat korianterissa ja oreganossa on. Ihanaa yrttiä ja kukkaa samassa varressa. Mökille on saatu keinu, josta voisi melkein hypätä suoraan järveen. Kasvimaalla muutama vadelmantaimi. Oksat notkuvat vadelmien painosta. Vielä hetki tätä suloisuutta ennen...en halua sanoa mitä, koska silloin se pysyy kauempana. Haluan vain elää satumaailmassa. Nyt poimimaan marjoja, mars.

Öisin luen ja päivisin leivon

Pitikin ottaa yöluettavaksi Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi (2012, Wsoy). Luin puolet kirjasta otsalampun valossa (etteivät lapset herää) ja sitten loppuyön pelkäsinkin pyromaaneja (joilta kuitenkin säästyimme). Kirja on omaelämäkerrallinen. Kirjailija käsittelee vauva-aikana kotikylässään tapahtuneita tuhopolttoja ja kuvaa, miten pienessä kylässä asuvien ihmisten elämät ja kohtalot leikkaavat toisiaan. Samalla kun kylässä asuvan tuhopolttajan tarina etenee, kirjassa seurataan myös kirjailijan omaa kasvua, elämänvalintoja ja kehitystä siksi, kuka hän on nyt.
Kirja on vaikuttava. Aikahyppäykset ovat taitavasti toteutettuja ja tapa, jolla Heivoll kuvaa tuhopolttojen takana olevaa ihmistä, on enemmänkin kaunis ja koskettava kuin kauhisteleva.
Kiitos Marialle hyvästä lukuvinkistä!

Foxilta tulee aamupäivällä minua miellyttävä ruokaohjelma, jossa kokkailee portugalilainen miekkonen. Hän on ihastuttavan rauhallinen käänteissään, ei ollenkaan sellainen eestaas huiteleva huippukokki. Kun hän yhtenä aamuna teki sieninyyttejä, tiesin heti, mihin noukkimamme tatit päätyisivät.

Isojen pyllyjen metsässä

Yksi kesän ihanimmista tuoksuista on suo. Sade ei lakkaa, kun poimimme lakkaa. Mutta ei se meitä haittaa. Löydämme mahdollisia karhunpyllynjälkiä sammalikosta, ne ovat aika isoja. Emme näe itse pyllyjä, mikä on ihan kivaa. Näemme myös tyhjät munankuoret, ja ympärillämme sirkuttanevat ne, jotka lähtivät kuorista. Kiitos Marttojen, löydän juuri sellaisen piirakkaohjeen kuin halusinkin.

Yhtäkkiä

Yhtäkkiä meillä on mökillä taas sama kesäkissa, vaikkei varmaan saisi olla. Se tulee, milloin haluaa ja menee, milloin haluaa. Se syö kalaa ja makkaraa ja on syömättäkin, jos ei halua. Sillä on suuri ääni ja yleensä iso nälkä ja lapset rakastavat sitä. Minäkin rakastan salaa ja hyssyttelen lapsia, kun kohta sen joku vie sen omaan kotiin.

Yhtäkkiä minulla on talo täynnä lapsia ja pitää leipoa mansikkakakku ja pursotella. En ole mikään pursottelijatyyppi ja pursotinkin on ärsyttävästi hukassa. Onnistun kuitenkin kehittelemään jotakin. Moni kakku päältä kaunis ja sisältä liian kostea. Silti se on kohta jo syöty.

Yhtäkkiä olen saappaitani myöten lakkanevalla. Ja kuulen monta kertaa: "Mennäänpäs tuonnepäin, ei mutta niitähän onkin jo tuossa." Kukaan hyttynen ei tule liian lähelle. Oi, hyttyset, kun osaatte kerrankin olla oikeaan aikaan muualla.

Yhtäkkiä olen mummolan pihasaunassa. Se on uudistettu mutta silti sama vanha tunnelma siellä on. Sujahdan pehmeän höyrynsihinän myötä lapsuuteen mummon pieneksi tytöksi. Mummoa ei ole enää, auringonlaikuttama lasikin on vaihdettu uuteen. Kummipoika vihtoo selkäni ja terassilla on itsetehtyä ginger beeriä. Voi, pojat ja tytöt, kun yhtäkkiä ihmisellä on kaikki.