Näytetään tekstit, joissa on tunniste Joel Haahtela. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Joel Haahtela. Näytä kaikki tekstit

lauantai 25. tammikuuta 2014

Sujuvasanainen Lessing, runollinen Haahtela ja pettynyt lukija



En yhtään ihmettele, miksi blogeissa usein kirjoitetaan hyvistä kirjoista. On paljon helpompaa hehkuttaa kirjan hyvyyttä kuin kritikoida. Jos ei pidäkään jonkin upean kirjailijan kirjasta, tulee vähän sellainen olo, ettei ole tainnut ymmärtää kaikkea. En ole lukenut Doris Lessingiä enkä Joel Haahtelaa aiemmin ja kokeilin taannoin molempia. On vain vaikea sanoa kummastakaan kirjasta paljoa. Ne eivät olleet minulle kirjojen kirjoja.



Ajattelin ottaa varman tärpin ja aloitin Lessingin Kissoista (2009). Mutta voi voi, ei se ollutkaan hyvä valinta. Tunnustan kyllä Lessingin ansiot sujuvan tekstin kirjoittajana. Kirja oli helppolukuinen. Siinä kuvailtiin kissojen elämää aina Afrikasta Englantiin. Lessing esitteli monenlaisia tuntemiaan ja hoitamiaan kissapersoonallisuuksia. Silti en olisi halunnut lukea siitä, miten emokissasta ei tulekaan hyvä äiti taikka miten kissanpennut lopetetaan ampumalla. En myöskään jaksa kaikilta osin uskoa Lessingin muotoilemiin kuvauksiin kissojen ajatuksista, vaikka hän varmasti on tuntenutkin koko joukon kissoja.



Kodissani on miltei aina ollut kissa, joskus montakin. Mutta minulta puuttuu Lessingin kokemus suurista kissapesueista, raihnaisista kulkukissoista, kotikissojen välisistä arvoasetelmista. Omat kissani ovat saaneet elää isoilla reviireillä toisin kuin Lessingin kuvailemat kissat. Ehkä siksi en tavoita enkä pysty eläytymään kissamaailmaan, jonka Lessingin Kissoista-kirja tarjoaa. Aion tästä huolimatta lukea lisää Lessingiä. Ehkä jokin toinen kirja kolahtaa.



Joel Haahtelan kirja Tähtikirkas, Lumivalkea (2013) ei sekään ollut mieleeni. Olihan kirja runollisen kauniisti kirjoitettu, mutta siinä oli minulle liikaa haikailua ja pysähtyneisyyttä, joita kumpaakaan en juuri nyt jaksa. Eihän se ole Haahtelan vika. Hänen luomansa henkilö nyt vain on sellainen - mies, joka etsii itseään ja on kokenut jo nuorena pettymyksiä. Kirjan alku oli lupaava, mutta jotenkin sen jälkeen lässähti. Luin kirjaa kipeänä, mikä sekin varmaan vaikutti. Minun pitää lukea Haahtelalta jotain muuta, mutta ei aivan juuri nyt. Nyt luen ihanaa kirjaa siskoksista.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Sairastupalaisen ajatuksia


Sumuinen päivä. Miten pieni kuume voi kellistää aikuisen ihmisen näin täydellisesti? Eilen vielä ihailtiin talvista Korkeakoskea, mutta tänään olen vain maannut.

Sain luetuksi kaksi viimeistä sivua Hannu Raittilan Terminaalista. Kirja on kirjoitettu monesta eri näkökulmasta ja globalisaation vaikutuksia maailmalla kuvataan siinä laajasti. Toisensa kadottaneiden henkilöiden tarinoita kuljetetaan kirjassa vuorotellen ja maailmalla tapahtuneet merkittävät ilmiöt ja onnettomuudet ovat osa tarinaa. Välillä tarinan kuljettelu niinkin monesta näkökulmasta ärsytti. Silloin tekee helposti mieli arvostella kirjaa pikkuseikoista: eivät naiset lähettele toisilleen tuonsisältöisiä äänikirjeitä! Eniten liikutti papan ja tyttärentyttären välinen lyhyt vuoropuhelu kirjan loppupuolella. Muutenkin lopetus oli mieleeni.

Nyt haparoin käteeni Joel Haahtelen Tähtikirkkaan, lumivalkean. Tarpeeksi kevyt kirja kannateltavaksi. Ulkona myrskyää. Kissa kavereineen viihtyy sisällä.