Melankolinen sunnuntai

Haikeaa. Mun vauvani täytti puoli vuotta. Hyvästelen pientä sinistä villatakkia, jossa alkaa olla jo liian lyhyet hihat. Samalla hyvästelen lomaa, joka vetelee viimeisiään. Tai lasten lomahan se on, joka loppuu, minä kuitenkin vauvan kanssa kotona jatkan.

Tekisi mieli tehdä itse pastaa muttei ole durumjauhoa. Luen Erica Bauermeisterin ihanaa kirjaa Elämän lempeät maut (2009). Siinä rakastetaan ruokaa ja kirjallisuutta. Kuola alkaa valua, kun rivi riviltä ruokalajit valmistuvat.

Toivoin aurinkoa, ulkona pyryttää lunta. Onneksi sisällä on kolme iloista lapsukaista.

Viimeinen lomapäivä

Nukun kymmeneen. Haukottelen. Venyttelen. Käyn suihkussa. Juon aamukahvin pitkän kaavan mukaan ulkona, kun kerran aurinko paistaa. Selailen Hesarin, luen pari minuuttinovellia. Mies siivoaa, poika siivoaa, tytär hoitaa vauvojaan. Minä mietin äidinkieltäni ja kaikkia muitakin maailman kieliä ja naureskelen jostakin netin syövereistä tulleelle tiedolle, että ayapanecon kaksi viimeistä kielenpuhujaa eivät suostu juttelemaan keskenään. He ovat miehiä.

Olen joskus kapinoinut loman loppumista pienesti kirjoittamalla pakastemarjojen etiketit väärin: musti  koita. Nyt tekisi mieli tehdä jotain isompaa. Yhden naisen lakko? Jos tekisi samoin kuin nuo kaksi miekkosta eikä puhuisi vaikka ensimmäiseen viikkoon yhtään mitään.