Kuka tahansa voi tappaa

Kari Hotakaisen uusin romaani Henkireikä (2015) väittää, että jokaisessa meistä on aineksia henkirikoksen tekijäksi. Teoksen kertojana ja samalla päähenkilönä on poliisi, joka haluaa kertoa tarinan, jolla voi perustella tätä vahvaa väitettä. Päähenkilö on itse tullut vedetyksi mukaan porukkaan, jossa kaksi ihmistä suunnittelee henkirikosta.

Vaikka saattaa kuulostaa siltä, että Hotakaisen uutukainen on rikosromaani, se ei sitä kuitenkaan ole. Romaanissa pohditaan, kuinka pienestä on kiinni, kuka meistä sortuu rikokseen. Romaani myös kuvailee, kuinka läheinen suhde saattaa joskus muuttua vankilaksi.

Henkireikä ei ole ehkä Hotakaisen paras teos, mutta kirjassa on ehjä rakenne ja se on helppolukuinen. Hotakaiselle tyypillisenä piirteenä kirja tarjoaa hauskoja oivalluksia. Loppuratkaisussa on sekä yllätyksellisyyttä että ennalta-arvattavuutta.

Joulukuussa kirjoitan lempikirjoistani

Kun vajaat pari vuotta sitten perustin blogin, ajatuksena oli blogata enemmän kirjoista. Kolmen pienen lapsen äitinä minulla on kuitenkin vain harvoin aikaa istahtaa rauhassa lukemaan. Kissan silittäminenkin tahtoo jäädä liian vähälle nykyisin. Joulukuussa haluan kuitenkin puhua kirjoista. Joistakin lempikirjoistani, lapsuusajan kirjoista ja niistä kirjoista, joita parhaillaan luen. Täysveristä kirjabloggaajaa minusta tuskin koskaan sukeutuu. En halua pureskella kirjaa kovin monisanaisesti, lähinnä kuvata muutamalla sanalla tai virkkeellä ajatuksia, joita se herättää.

Jos haluat lukea kaunista kieltä, ota käteesi jotain Sirpa Kähkösen kirjoittamaa. Lakanasiivet (2007) oli ensimmäinen kirja, jonka Kähköseltä luin. Kirja oli hyvä, mutta jokin kerronnassa jäi vaivaamaan. En osaa tarkemmin yksilöidä. Ystävän kehotuksesta lähdin kuitenkin kirjastoon, jossa Kähkönen itse esitteli Kuopio-sarjaansa. Hän kertoi kirjojensa synnystä niin kiinnostavasti, että päätin tarttua johonkin toiseenkin teokseen. Vähän aikaa sitten luin Neidonkengän (2009). Kirjan kieli lumosi minut täysin. Se on ensimmäisistä luvuista lähtien niin runollista, että kirjaa haluaa lukea hyvin hitaasti. Kähkönen taitaa henkilökerronnan ja osaa taitavasti kuvailla myös lapsen maailmaa ja näkökulmaa.

Juoksu lapsuuteen

Vilja-Tuulia Huotarisen uuden runokokoelman jälkeen on vaikea tarttua mihinkään muuhun kirjaan. Siksi luin sen heti seuraavana iltana uudestaan. Seitsemän enoa on jotenkin niin täyteläinen ja jää mieleen muhimaan. Kirjassa juostaan syvälle lapsuuteen, maisemiin ja ihmisiin, tapahtumiin, joista ei pienenä ihan kaikkea tajunnut, mutta muistaa kyllä vähintään tunteet ja tunnelmat.

Nautin kirjan rytmistä. Pidin siitä, miten minut mars mars marssitettiin kuolleiden enojen kanssa pitkin metsiä, niittyjä ja rotkon reunoja. Pidin siitä, miten runon minä juttelee enojensa kanssa, tutkii lapsuudenkotia ja sukuaan. Ihailin, miten taidokkaasti kirjailija kuljettaa samassa runossa vierekkäin surua ja hihitystä. Ihailin herkkyyttä, jolla lapsen näkökulma sai tulla esille. Hilpeätä oli myös lukea pikkiriikkisistä, kimaltelevista miniöistä.

Päällimmäiseksi jäivät mieleen linnut

Jos joku nyt haluaisi lukea ohuen ja hyvän kirjan, suosittelisin Johan Bargumin Syyspurjehdusta. Kyllä sen voi lukea talvellakin. Sanon niin, vaikka itse en millään meinannut päästä lukemisen vauhtiin aluksi. Ehkä se johtui ulkopuolisista häiriötekijöistä. Onneksi ne kuitenkin kaikkosivat ja luin kirjan.

Päällimmäiseksi jäivät mieleen linnut, vaikka tämä ei ole tarina linnuista. Linnut ovat tarinassa enemmänkin parin sekunnin viuhahtajia. Tarina kertoo kahden miehen rakkaudesta kaunishiuksiseen Eliniin. Elinin näkökulmaa jäin kaipaamaan; nyt kuulin vain kahta miestä, Olofia ja Haraldia. Ehkä kirja juuri siksi jäi niin lyhyeksi ja salaperäiseksi ja lukijan loppuunkirjoitettavaksi.

Hautuumaata ja haamuilua

Luin jokin aika sitten Aki Ollikaisen Nälkävuoden. Kirjan lohduton, mutta kauniisti kirjoitettu tarina seuraa yhä mielessä. Oli riipaisevaa lukea ihmisen yrityksistä selvitä elämässään, kun edes perustarpeita ei saa tyydytettyä. Samastuin kirjan henkilöistä eniten Marjaan, joka yritti hankkiutua lapsineen Pietariin pakoon nälkää, kylmää ja tauteja. Jäin miettimään, millaista olisi olla äiti, kun ei voisi tarjota mitään ruokaa tai suojaa lapsilleen. Ollikaisen kirjoitustyyli toi 150 vuoden takaisen nälänhädän ajan lähelle lukijaa. 

                                            * * *

Kotimme vieressä on kaunis, vanha hautausmaa. Kävin siellä tänään kuljeskelemassa ja mietin kaikkia noita nälkävuosina henkensä heittäneitä, joita on sinnekin haudattu. Hautausmaa on täynnä toinen toistaan kauniimpia takorautaristejä, joiden kaikkien teksteistä ei enää saa selvää. Sepät ovat kyllä olleet todellisia taitureita. Milloin ja miksi takorautaristien tilalle tulivat hautakivet?

Hautausmaalla oli rauhallista ja kylmää. Sen sijaan kotona työhuoneen ja leikkihuoneen väliä vaelsi pieni kotihaamu.