Rakastan Donna Leonin kirjoja. Yritin muistella, koska olen lukenut ensimmäisen Guido Brunettini. Saattaa olla esikoisen syntymän maissa, noin kuusi vuotta sitten. Ainakin muistan kerran, jolloin yhden luettuani marssin vauvan kanssa kirjastoon lainatakseni kaikki mahdolliset muut Leonin teokset.
Jännitykselläkin on osansa, mutta vähintään yhtä paljon minua viehättää kirjoissa italialaisen ruuan valmistuksen kuvaus ja yhdessä keskustellen nautittu herkullinen ateria perheen kesken. Kirjan viehättävyden ytimen muodostaa rikoksia ratkova poliisi Guido Brunetti, joka on syvästi inhimillinen yrittäessään selvittää tyystin mahdottomia rötöksiä Venetsian korruptoituneessa yhteiskunnassa.
Kirjoissa ovat tärkeällä sijalla motiivit. Brunetti pohtii usein syitä, jotka ovat rikokseen johtaneet sekä yhteiskunnan rakenteita, jotka mahdollistavat ja aiheuttavat tietynlaiset rikokset. Lukija ei saa välttämättä tietää, kuinka rikolliselle viimein käy, tai rikokset ovat tyyliltään sellaisia, jotta tekijä ei saakaan tuomiota.
Turvasatama, 2013 (Drawing Conclusions, 2011) on Leonin kahdeskymmenes suomennettu teos. Siinä Brunetti tutkii asunnosta kuolleena löydetyn vanhan naisen kuolemaa. Brunetti joutuu tekemään tutkimustaan osittain omin luvin, koska naisen kuolemaa pidetään luonnollisena menehtymisenä. Donna Leonin kirjat ovat kuin turvasatama minulle. Parikymmentä kirjaa luettuaan Brunetista tulee tuttu ystävä, joka välittää siitä, miten maailma makaa.
