Monesko joulukuuta?

Enpäs tiedä, monesko on, enkä tarkista. Lapsilta kuulee kyllä, montako yötä vielä. Lumi tuli ja mäenlasku alkoi. Pysyis nyt vähän aikaa.

Lueskelen laiskasti Mysi Lahtisen Joulu-kirjaa. Mies tekee lanttulaatikon, minä perunalaatikon. Paljon kalaa ja wasabia lohen kanssa. Siinä tärkeimmät.

Postikortit lähtivät myöhässä ja kalliisti, niin kuin aina. Mutta ehtinevät.

Lukea voi myös pipareita leipoessaan

Yksi viime vuosien lempikirjoistani on Arne Nevanlinnan Marie (2008). Kirja kertoo ranskalaissyntyisestä 100-vuotiaasta Mariesta, joka viettää elämänsä viimeistä päivää helsinkiläisessä vanhainkodissa maaten ja elämäänsä muistellen. Mariessa on kiehtovasti kirjoitettuna elämän kerroksellisuus. Näkyvissä on koko elämänkaari: lapsuus, nuoruus, keski-ikä ja vanhuus. Kirja sopii mainiosti joululomaluettavaksi. Vielä parempi vaihtoehto on kuunnella se Seela Sellan lukemana äänikirjana ja sekoitella vaikkapa samalla siirappia piparkakkutaikinaan.


Sain juuri luettua Nevanlinnan Hetan (2014), mutta kirja ei aivan yltänyt Marien tasolle. Samankaltaisia äänenpainoja ja lauserakenteita, joita tottui lukemaan jo Mariessa, on havaittavissa myös tässä kirjassa. Hetassa on liikaa suomenruotsalaisen yläluokan välistä sanakopua. Yli pari sataa sivua sivistynyttä nokittelua on ainakin meikäläiselle liikaa. Kirja on nimetty palvelustytön, Hetan, mukaan. Heta osaa lukea ajatuksia. Eri henkilöiden ajatusten listaaminen tajunnanvirtamaisesti vaikuttaa kiinnostavalta kertomisen keinolta mutta tekee tekstistä sekavan. Toimisi ehkä näytelmänä.

Joulukuussa kirjoitan lempikirjoistani

Kun vajaat pari vuotta sitten perustin blogin, ajatuksena oli blogata enemmän kirjoista. Kolmen pienen lapsen äitinä minulla on kuitenkin vain harvoin aikaa istahtaa rauhassa lukemaan. Kissan silittäminenkin tahtoo jäädä liian vähälle nykyisin. Joulukuussa haluan kuitenkin puhua kirjoista. Joistakin lempikirjoistani, lapsuusajan kirjoista ja niistä kirjoista, joita parhaillaan luen. Täysveristä kirjabloggaajaa minusta tuskin koskaan sukeutuu. En halua pureskella kirjaa kovin monisanaisesti, lähinnä kuvata muutamalla sanalla tai virkkeellä ajatuksia, joita se herättää.

Jos haluat lukea kaunista kieltä, ota käteesi jotain Sirpa Kähkösen kirjoittamaa. Lakanasiivet (2007) oli ensimmäinen kirja, jonka Kähköseltä luin. Kirja oli hyvä, mutta jokin kerronnassa jäi vaivaamaan. En osaa tarkemmin yksilöidä. Ystävän kehotuksesta lähdin kuitenkin kirjastoon, jossa Kähkönen itse esitteli Kuopio-sarjaansa. Hän kertoi kirjojensa synnystä niin kiinnostavasti, että päätin tarttua johonkin toiseenkin teokseen. Vähän aikaa sitten luin Neidonkengän (2009). Kirjan kieli lumosi minut täysin. Se on ensimmäisistä luvuista lähtien niin runollista, että kirjaa haluaa lukea hyvin hitaasti. Kähkönen taitaa henkilökerronnan ja osaa taitavasti kuvailla myös lapsen maailmaa ja näkökulmaa.

Paljon onneaaa vaaaan

Juhlissa, juhlista, juhliin. Yllättäen lastenkutsut ovat hauskimmat.

Iäkäs rouvashenkilö möläyttelee. Voisin ostaa hänelle Käytöksen kultaisen kirjan. Ehkä jokin teiniporukka voisi myös luennoida hänelle: Miten käyttäydyn juhlissa? Miten muokkaan käytöstäni vanhoilla päivillä?

Marraskuu mataa

Ollapa kissa. Voisi hyvällä omallatunnolla loikoilla, kun oikein mikään ei tunnu etenevän. Nuhaneniä ja ryskäyskääjiä on riittänyt. Mutta vauva kasvaa ja voi hyvin.

Hulahulaa, hulabaloota, pari kirjaakin

Kodissamme asustelee ballerina. Hän pukeutuu tanssiasuunsa jo aamusta ja kysyy viiden minuutin välein: "Joko pian lähdetään?" Hänestä iltapäivään on ikuisuus.

Kuusiviikkoinen ottaa kantoliinassa pitkät aamupäivänokoset. Ihmeellistä, että vauvat huokailevat noin paljon, tai ehkä se tuosta leuan alta kuuluu niin hyvin.

Elämä on hulabaloota, johon kuuluu lähinnä syömistä, syöttämistä, nukkumista ja valvomista. Ei silti ehdi pitkästyä näiden hulahulaajien kanssa.

Kaiken keskellä olen lueskellut pari kirjaa. Ensimmäistä, Laura Paloheimon Mama Mojoa (2014) suosittelen tuoreille äideille. Varmaan ensimmäisen lapsen saaneet nuoret äidit viihtyvät sen parissa parhaiten. Minä tunsin itseni liian vanhaksi tai ehkä chick lit ei vain oikein uppoa minuun.

Toinen kirja oli ihana! Kuvataiteilija Riikka Juvosen Valon paletti (2014) on teos, joka alaotsikkonsa mukaisesti tekee retkiä värien maailmaan. Pidin siitä, että värien kautta sukellettiin historiaan ja kerrottiin kulttuurista. Tietoteos, jolla on kaunokirjallinen sielu, kannattaa lukea, jos ei tiedä, millainen on Paynen harmaa tai mitä eroa on sienalla ja seepialla.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
Kissa tekee omia tutkimuksiaan valosta ja varjosta.

Viikonloput eivät ole toistensa siskoja

Edellisenä viikonloppuna sisko oli poikiensa kanssa kylässä. Heillä oli mukanaan ihana citykissanen, joka ei oikein ymmärrä elävän ravinnon päälle. Oi, kuinka nautin siitä, että talo oli täynnä elämää ja ääntä ja iloa.

Nyt olen kahdestaan vauvan kanssa. Hiljaista ja rauhallista. Isommat lapset lähtivät miehen kanssa isovanhempien luokse. Kissa haluaisi tätä nykyä nukkua joko tyttären sängyssä taikka nukenvaunuissa. Vauvanvaunujakin se yrittää mutta saa joka kerta lähtöpassit.

Luin Gretchen Rubinin Onnellisuusprojektin (2014). Hän käytti vuoden jokaisen kuukauden syventymällä tiettyyn teemaan, koska halusi tulla onnellisemmaksi. Parisuhde, raha, intohimo, perinteet jne. Kiinnostava idea, mutten ehkä pystyisi samanlaiseen järjestelmällisyyteen kuin hän. Vauvaperheen elo olkoon minun onnellisuusprojektini, vaikka siinäkään päivät eivät ole toistensa siskoja.

Ps. Rubinilla on oma blogikin.